Agitreenit 22.10.2015

Torstaina päästiin taas parin viikon tauon jälkeen agitreeneihin. Väsyneellä fiiliksellä kohti treenejä ja ilmakin oli hieman keljun puoleinen vesisateen, kylmyyden ja pimeyden takia. Onneksi treenit ovat sentään maneesissa. Alkufiilis muuttui paremmaksi, kun päästiin radalle. Kerrankin ihan oikeasti radalle, tällä kertaa ei nimittäin menty enää vain yksittäisiä esteitä. Edettiin lyhyt rata ensin pienissä pätkissä yksi juttu kerrallaan ja se sujuikin mahtavasti ilman suurempia ongelmia. Oltiin jo lopettelemassa omaa vuoroa, kun ohjaaja heitti, että menkääpä vielä koko rata alusta loppuun asti. Hieman epävarmana kysäisin, että ihan oikeestiko? Kait me sitten yritetään. Rata mentiin ja hyvin mentiinkin. Ei mitään ongelmaa ja ensimmäisellä kerralla alusta loppuun asti. Lisäksi mentiin keppejä ja keinua yksittäin. Mahtava fiilis treeneistä taas jälleen kerran. Neela toimi todella kivasti, ei turhautunut ja keskittyi sopivalla innolla. Tästä on hyvä jatkaa taas toivottavasti jo ensi viikolla. :)

Elämää ilman koiraa

Ollaan Neelan kanssa eletty jo vuosi ja seitsemän kuukautta tiiviisti yhdessä. Pisin aika mitä ollaan oltu erossa toisistamme taitaa olla vuorokausi, jos viime viikkoa ei lasketa mukaan. Oltiin kaksi viikkoa takaperin viikonloppu Kotkassa äidin nurkissa ja silloin Neela jäikin sinne pidemmäksi aikaa, koska mulla alkoi seuraavalla viikolla koulun Koira- ja kissahoitolassa hoitoviikko. Matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin junalla takaisin kotiin, palasin ensimmäistä kertaa yksin omaan asuntoon ja nukuin myös ensimmäistä kertaa yksin omassa asunnossa. Tähän asti Neela oli aina ollut mukana. Kolme päivää kerkesin olla yksikseni kotona, kunnes hoitoviikko alkoi ja muutin viikon ajaksi koulun asuntolaan. Alussa tuntui todella oudolta olla ilman koiraa. Koti tuntui kaneista huolimatta tyhjältä eikä ollut juuri mitään velvoitteita. Aamulla ei tarvinnut lähteä ulos eikä edes koko päivänä tarvinnut välttämättä käydä lenkillä ja pystyi tulemaan ja menemään täysin oman mielen mukaan. Aamulla oli todella vaikea saada mitään aloitetuksi, kun normaalisti olisi heti ensimmäisenä lähtenyt ulos. Koulun jälkeen taas tuntui hölmöltä palata kotiin tekemään ei mitään. Miksi tarvitsi edes siivota kun ei ole koiraa, jonka tassuista tulisi hiekat sisälle ja jonka karvoja olisi pitkin lattioita. Miksi tekisi edes sen kummempaa ruokaa, kun ei juurikaan liiku. Pidemmän päälle tälläinen elämä tekisi minut täysin hulluksi, kun melkein kolmekin päivää riitti siihen. 

Hoitoviikon aikana asiaa ei ehtinyt hirveästi edes miettimään. Aamulla työvuorot alkoi seitsemältä, päivällä neljän tunnin tauko kunnes palattiin taas töiden pariin ja illalla yhdeksältä asuntolaan suihkun ja iltapalan kautta nukkumaan. Kymmenen tuntia päivässä lähinnä lenkkeilyä ja siivoamista, olin aivan rättiväsynyt jo muutaman päivän jälkeen. Välillä tuli vain todettua luojalle kiitokset, että Neela oli äidillä hoidossa. Viikko meni älyttömän nopeasti. Hoitoviikot ovat meillä keskiviikosta keskiviikkoon, joten ehdin hyvin siivoilla ja laittaa paikat kotona kondikseen ennen kuin sisko toi Neelan torstaina takaisin kotiin. Torstaiaamuna heräsin jo aamuyöstä enkä malttanut enää nukkua. Vähän väliä vilkuilin kelloa ja laskin tunteja, koska näen Neelan. Piipahdin Mustissa ja Mirrissäkin ostamassa herkkuja ja uuden treenilelun. Ostovimma jäi päälle ja tekisi vain mieli ostella kaikkea uutta, kun toinen on "pitkästä aikaa" taas kotona. Haha hullu koiranainen(ko)?

Varsinkin näin jälkeen päin ajateltuna melkein kahden viikon mittainen ero teki hyvää. Tajusin, että tarvitsen elämääni koiran. En osaa olla ilman enkä todellakaan halua. Lenkkeily- ja treenimotivaatio sai taas pientä potkua persauksiin, kun tajusin hoitolassakin koirien kanssa toimiessa, että tää on se mun juttu. Nää nelijalkaiset karvakuonot on vaan parhaita, ja eläimet yleensäkin. Niistä saan voimaa ja hyvää mieltä jokaiseen päivään, vaikka välillä vähän ketuttaisikin lähteä lenkeille eikä mitään jaksaisi. Neela on taas kotona ja munkin on helpompi olla täällä, tuntuu kotoisalta. Huonompi homma taitaa olla, että mulle on iskenyt hirveä koirakuume. Kääk.

Aksan uudet tuulet

En muista olenko tullut maininneeksi miten meidän harrastelujen kävi muuttaessa toiselle paikkakunnalle. Agilityn lähinnä, eihän me muissa ohjatuissa käyty ennen muuttoakaan. Päästiin tosiaan täälläkin jatkamaan aksaa mikä on ollut ihan huippua! Kyytien ja koulun tuomien mutkien kautta ollaan yritetty käydä viikoittaisissa treeneissä, mutta tähän asti se on valitettavasti ollut aika epäsäännöllistä. Ryhmäpaikka kuitenkin löytyy ja pääasia, että päästään edes harvakseltaan treenaamaan. Tavoitteena on tietysti käydä viikoittain, mutta toteutus on välillä eriasia. Omaa autoa tässäkin asiassa odotellessa..

Mentiin uuteen aksaryhmään yhdessä luokkakaverin kanssa ja ollaan aloitettu tässä ryhmässä aivan aksan alkeista. Esteiden yksittäisistä opetteluista yms. pikkujutuista hiljalleen edeten. Neelalla ja mulla on aikaisempaa kokemusta lajista ja jutut ovatkin olleet tähän asti helppoja nakkeja, toisin kuin kaveri ja hänen koiransa ovat ensimmäistä kertaa aksan parissa. Mua ei haittaa ollenkaan aloittaa ihan alusta, koska ei meillekään kokemusta ole vielä hirveästi karttunut. Kertaus on aina opintojen äiti, tässäkin lajissa. Rataakin ollaan päästy ohjaamaan, tosin ei vielä omilla koirilla. Toisella ohjaajista on erittäin toimivia belgejä ja niillä onkin aika luksusta tehdä agia. Oppii itsekin ohjausjuttuja helpommin, kun koira osaa jo asiat huonommallakin ohjauksella eikä rikkoudu tällaisten amatöörien käsissä. :D Aksatreeneistä yritän jatkossa saada tänne rustattua treenifiiliksiä talteen, vaikka niitä tulee treenivihkoonkin kirjoiteltua. Kiva ne olisi täältäkin löytää tarvittaessa, nyt vain en ole saanut oikein aikaiseksi. Yllätys.

Motipurkki - syysiltojen pelastaja

Pari viikkoa sitten havahduin ulkona syksyn väreihin ja viileneviin ilmoihin, mutta tällä viikolla ollaan saatu kaivaa heijastinkamppeet esiin ja lenkkeillä aamuisin ja iltaisin katulamppujen valoissa. Mennäänhän nyt jo lokakuussa, mikä tuntuukin ihan hullulta ajankululta. Syksyn kylmyys, sateet ja piemys vetää helposti mieltä ja omalla kohdalla ainakin myös lenkkeilymotivaatiota alaspäin, jonka ylläpitämiseksi onkin yritetty keksiä keinoa jos toistakin. Ajattelin alussa, että pimeistä aamuista tulee ongelmallisia, mutta ne ovatkin osoittautuneet ihan kivoiksi. Kävellään aamuisin yleensä puolen tunnin rauhallinen lenkki, jolloin Neela saa haistella rauhassa ja mennä vähän vapaammin. Siinä pysyy hyvin mukana puoliunisenakin, kun ei tarvitse edes vastaantulijoita väistellä, niitä kun ei ole syysaamuina hirveästi näkynyt. 

Illoista ollaan sen sijaan selvitty monipuolisuuden ansiosta. Pidemmät lenkit ja treenit ovat jääneet enimmäkseen viikonlopuille ja arki-illat täyttyvät erilaisista aktivoinneista. Oma pää ei ainakaan kestä päivittäin samaa parin tunnin lenkkiä, jos ei edes eteensä nää. Koirakin väsyy helpommin erilaisita aktivoinneista ja tottakai monipuolisuus on hyväksi myös koiralle. Ihmisen mielestä puhumattakaan.

Mistä meidän illat sitten koostuu? Sain yksi ilta lenkillä päähäni tehdä, jälkeenpäin motipurkiksi nimetyn, noh miksi muuksikaan sitä nyt osaa kutsua.. motipurkin siis, joka toisi sitä motivaatiota treenaamiseen. Kirjoitin paperilapuille kaikkia mahdollisia aktivointeja kuten doboa, tokoa, pyöräilyä, juoksulenkkejä, koiratanssia, temppuja, vieheleikkiä ja namien piilotusta. Laput purkkiin ja joka ilta poimitaan purkista yksi aktivointi joka toteutetaan. Sen verran ollaan menty myös oman mielen mukaan, että jos jonain päivänä on selvä plääni mielessä niin mennään sen mukaan eikä nosteta purkista lappua. Tämä "motipurkki" kuulostaa ehkä hieman hölmöltä, mutta jos moti on kadoksissa tai treenit menevät aina yhdellä ja samalla kaavalla, suosittelen kokeilemaan! Juoksulenkin osuessa kohdalle, saattaa mielen sisällä syntyä ensiksi pieni itkupotkuraivari, mutta sanomattakin selvää, että fiilis on erittäin hyvä sen pienekin juoksulenkin jälkeen. Koiratanssit, leikit ja temput tuovat iltoihin rentoa - ei elämä ole niin vakavaa - fiilistä, mikä on tärkeä muistutus  välillä kiireisen ja tylsän arjen keskelle. Motipurkki on myös motivoinut meitä kokeilemaan uusia juttuja, joita ollaan aijemmin vain mietitty. Esimerkiksi pyöräilyä mietin koko viime kesän, mutta kokeiltua tuli vasta kun olin nostanut lapun motipurkista ja nyt vähän kismittää, että talvi tekee tuloaan ja pyöräilemään päästään kunnolla varmaankin vasta ensi kesänä, mutta sitä odotellessa. Jospa sitä talvella tulisi kokeiltua, vaikka koirahiihtoa pyöräilyn sijaan!