Agitreenit 22.10.2015

Torstaina päästiin taas parin viikon tauon jälkeen agitreeneihin. Väsyneellä fiiliksellä kohti treenejä ja ilmakin oli hieman keljun puoleinen vesisateen, kylmyyden ja pimeyden takia. Onneksi treenit ovat sentään maneesissa. Alkufiilis muuttui paremmaksi, kun päästiin radalle. Kerrankin ihan oikeasti radalle, tällä kertaa ei nimittäin menty enää vain yksittäisiä esteitä. Edettiin lyhyt rata ensin pienissä pätkissä yksi juttu kerrallaan ja se sujuikin mahtavasti ilman suurempia ongelmia. Oltiin jo lopettelemassa omaa vuoroa, kun ohjaaja heitti, että menkääpä vielä koko rata alusta loppuun asti. Hieman epävarmana kysäisin, että ihan oikeestiko? Kait me sitten yritetään. Rata mentiin ja hyvin mentiinkin. Ei mitään ongelmaa ja ensimmäisellä kerralla alusta loppuun asti. Lisäksi mentiin keppejä ja keinua yksittäin. Mahtava fiilis treeneistä taas jälleen kerran. Neela toimi todella kivasti, ei turhautunut ja keskittyi sopivalla innolla. Tästä on hyvä jatkaa taas toivottavasti jo ensi viikolla. :)

Elämää ilman koiraa

Ollaan Neelan kanssa eletty jo vuosi ja seitsemän kuukautta tiiviisti yhdessä. Pisin aika mitä ollaan oltu erossa toisistamme taitaa olla vuorokausi, jos viime viikkoa ei lasketa mukaan. Oltiin kaksi viikkoa takaperin viikonloppu Kotkassa äidin nurkissa ja silloin Neela jäikin sinne pidemmäksi aikaa, koska mulla alkoi seuraavalla viikolla koulun Koira- ja kissahoitolassa hoitoviikko. Matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin junalla takaisin kotiin, palasin ensimmäistä kertaa yksin omaan asuntoon ja nukuin myös ensimmäistä kertaa yksin omassa asunnossa. Tähän asti Neela oli aina ollut mukana. Kolme päivää kerkesin olla yksikseni kotona, kunnes hoitoviikko alkoi ja muutin viikon ajaksi koulun asuntolaan. Alussa tuntui todella oudolta olla ilman koiraa. Koti tuntui kaneista huolimatta tyhjältä eikä ollut juuri mitään velvoitteita. Aamulla ei tarvinnut lähteä ulos eikä edes koko päivänä tarvinnut välttämättä käydä lenkillä ja pystyi tulemaan ja menemään täysin oman mielen mukaan. Aamulla oli todella vaikea saada mitään aloitetuksi, kun normaalisti olisi heti ensimmäisenä lähtenyt ulos. Koulun jälkeen taas tuntui hölmöltä palata kotiin tekemään ei mitään. Miksi tarvitsi edes siivota kun ei ole koiraa, jonka tassuista tulisi hiekat sisälle ja jonka karvoja olisi pitkin lattioita. Miksi tekisi edes sen kummempaa ruokaa, kun ei juurikaan liiku. Pidemmän päälle tälläinen elämä tekisi minut täysin hulluksi, kun melkein kolmekin päivää riitti siihen. 

Hoitoviikon aikana asiaa ei ehtinyt hirveästi edes miettimään. Aamulla työvuorot alkoi seitsemältä, päivällä neljän tunnin tauko kunnes palattiin taas töiden pariin ja illalla yhdeksältä asuntolaan suihkun ja iltapalan kautta nukkumaan. Kymmenen tuntia päivässä lähinnä lenkkeilyä ja siivoamista, olin aivan rättiväsynyt jo muutaman päivän jälkeen. Välillä tuli vain todettua luojalle kiitokset, että Neela oli äidillä hoidossa. Viikko meni älyttömän nopeasti. Hoitoviikot ovat meillä keskiviikosta keskiviikkoon, joten ehdin hyvin siivoilla ja laittaa paikat kotona kondikseen ennen kuin sisko toi Neelan torstaina takaisin kotiin. Torstaiaamuna heräsin jo aamuyöstä enkä malttanut enää nukkua. Vähän väliä vilkuilin kelloa ja laskin tunteja, koska näen Neelan. Piipahdin Mustissa ja Mirrissäkin ostamassa herkkuja ja uuden treenilelun. Ostovimma jäi päälle ja tekisi vain mieli ostella kaikkea uutta, kun toinen on "pitkästä aikaa" taas kotona. Haha hullu koiranainen(ko)?

Varsinkin näin jälkeen päin ajateltuna melkein kahden viikon mittainen ero teki hyvää. Tajusin, että tarvitsen elämääni koiran. En osaa olla ilman enkä todellakaan halua. Lenkkeily- ja treenimotivaatio sai taas pientä potkua persauksiin, kun tajusin hoitolassakin koirien kanssa toimiessa, että tää on se mun juttu. Nää nelijalkaiset karvakuonot on vaan parhaita, ja eläimet yleensäkin. Niistä saan voimaa ja hyvää mieltä jokaiseen päivään, vaikka välillä vähän ketuttaisikin lähteä lenkeille eikä mitään jaksaisi. Neela on taas kotona ja munkin on helpompi olla täällä, tuntuu kotoisalta. Huonompi homma taitaa olla, että mulle on iskenyt hirveä koirakuume. Kääk.

Aksan uudet tuulet

En muista olenko tullut maininneeksi miten meidän harrastelujen kävi muuttaessa toiselle paikkakunnalle. Agilityn lähinnä, eihän me muissa ohjatuissa käyty ennen muuttoakaan. Päästiin tosiaan täälläkin jatkamaan aksaa mikä on ollut ihan huippua! Kyytien ja koulun tuomien mutkien kautta ollaan yritetty käydä viikoittaisissa treeneissä, mutta tähän asti se on valitettavasti ollut aika epäsäännöllistä. Ryhmäpaikka kuitenkin löytyy ja pääasia, että päästään edes harvakseltaan treenaamaan. Tavoitteena on tietysti käydä viikoittain, mutta toteutus on välillä eriasia. Omaa autoa tässäkin asiassa odotellessa..

Mentiin uuteen aksaryhmään yhdessä luokkakaverin kanssa ja ollaan aloitettu tässä ryhmässä aivan aksan alkeista. Esteiden yksittäisistä opetteluista yms. pikkujutuista hiljalleen edeten. Neelalla ja mulla on aikaisempaa kokemusta lajista ja jutut ovatkin olleet tähän asti helppoja nakkeja, toisin kuin kaveri ja hänen koiransa ovat ensimmäistä kertaa aksan parissa. Mua ei haittaa ollenkaan aloittaa ihan alusta, koska ei meillekään kokemusta ole vielä hirveästi karttunut. Kertaus on aina opintojen äiti, tässäkin lajissa. Rataakin ollaan päästy ohjaamaan, tosin ei vielä omilla koirilla. Toisella ohjaajista on erittäin toimivia belgejä ja niillä onkin aika luksusta tehdä agia. Oppii itsekin ohjausjuttuja helpommin, kun koira osaa jo asiat huonommallakin ohjauksella eikä rikkoudu tällaisten amatöörien käsissä. :D Aksatreeneistä yritän jatkossa saada tänne rustattua treenifiiliksiä talteen, vaikka niitä tulee treenivihkoonkin kirjoiteltua. Kiva ne olisi täältäkin löytää tarvittaessa, nyt vain en ole saanut oikein aikaiseksi. Yllätys.

Motipurkki - syysiltojen pelastaja

Pari viikkoa sitten havahduin ulkona syksyn väreihin ja viileneviin ilmoihin, mutta tällä viikolla ollaan saatu kaivaa heijastinkamppeet esiin ja lenkkeillä aamuisin ja iltaisin katulamppujen valoissa. Mennäänhän nyt jo lokakuussa, mikä tuntuukin ihan hullulta ajankululta. Syksyn kylmyys, sateet ja piemys vetää helposti mieltä ja omalla kohdalla ainakin myös lenkkeilymotivaatiota alaspäin, jonka ylläpitämiseksi onkin yritetty keksiä keinoa jos toistakin. Ajattelin alussa, että pimeistä aamuista tulee ongelmallisia, mutta ne ovatkin osoittautuneet ihan kivoiksi. Kävellään aamuisin yleensä puolen tunnin rauhallinen lenkki, jolloin Neela saa haistella rauhassa ja mennä vähän vapaammin. Siinä pysyy hyvin mukana puoliunisenakin, kun ei tarvitse edes vastaantulijoita väistellä, niitä kun ei ole syysaamuina hirveästi näkynyt. 

Illoista ollaan sen sijaan selvitty monipuolisuuden ansiosta. Pidemmät lenkit ja treenit ovat jääneet enimmäkseen viikonlopuille ja arki-illat täyttyvät erilaisista aktivoinneista. Oma pää ei ainakaan kestä päivittäin samaa parin tunnin lenkkiä, jos ei edes eteensä nää. Koirakin väsyy helpommin erilaisita aktivoinneista ja tottakai monipuolisuus on hyväksi myös koiralle. Ihmisen mielestä puhumattakaan.

Mistä meidän illat sitten koostuu? Sain yksi ilta lenkillä päähäni tehdä, jälkeenpäin motipurkiksi nimetyn, noh miksi muuksikaan sitä nyt osaa kutsua.. motipurkin siis, joka toisi sitä motivaatiota treenaamiseen. Kirjoitin paperilapuille kaikkia mahdollisia aktivointeja kuten doboa, tokoa, pyöräilyä, juoksulenkkejä, koiratanssia, temppuja, vieheleikkiä ja namien piilotusta. Laput purkkiin ja joka ilta poimitaan purkista yksi aktivointi joka toteutetaan. Sen verran ollaan menty myös oman mielen mukaan, että jos jonain päivänä on selvä plääni mielessä niin mennään sen mukaan eikä nosteta purkista lappua. Tämä "motipurkki" kuulostaa ehkä hieman hölmöltä, mutta jos moti on kadoksissa tai treenit menevät aina yhdellä ja samalla kaavalla, suosittelen kokeilemaan! Juoksulenkin osuessa kohdalle, saattaa mielen sisällä syntyä ensiksi pieni itkupotkuraivari, mutta sanomattakin selvää, että fiilis on erittäin hyvä sen pienekin juoksulenkin jälkeen. Koiratanssit, leikit ja temput tuovat iltoihin rentoa - ei elämä ole niin vakavaa - fiilistä, mikä on tärkeä muistutus  välillä kiireisen ja tylsän arjen keskelle. Motipurkki on myös motivoinut meitä kokeilemaan uusia juttuja, joita ollaan aijemmin vain mietitty. Esimerkiksi pyöräilyä mietin koko viime kesän, mutta kokeiltua tuli vasta kun olin nostanut lapun motipurkista ja nyt vähän kismittää, että talvi tekee tuloaan ja pyöräilemään päästään kunnolla varmaankin vasta ensi kesänä, mutta sitä odotellessa. Jospa sitä talvella tulisi kokeiltua, vaikka koirahiihtoa pyöräilyn sijaan!

Parempaan päin

Meistä ei ole taaskaan kuulunut ikuisuuteen, vaikka aihetta ehkä olisi. En tiedä mikä sana kuvailisi parhaiten näitä kuluneita viikkoja, mutta sen voin sanoa, että tuntui todella helpottavalta kirjoittaa postauksen otsikkoa tajuten samalla, että ehkä tästä vielä selvitään. Olen jo useammassa postauksessa päivitellyt tilannetta Neelan yksinoloista, jotka ovat tuottaneet ongelmia. Milloin enemmän ja milloin vähemmän. Muuton ja koulun myötä ongelma tuli taas vahvasti esille ja alussa yritin elää siinä toivossa, että se tottuu ajan myötä eikä enää kohta jäisi haukkumaan lähtiessäni. Toivo loppui totaalisesti siinä vaiheessa, kun jouduttiin kysymään eläinlääkäriltä neuvoa mahdollisesti alkavaan tulehdustilaan (stressiperäinen) ja kun rauhoittavista lisäravinteista ja pitkistä lenkeistä ei ollut merkittävää hyötyä. Aloitin tapani mukaisen, varmasti useamman tunnin kestävän, googlettelun. "Koira haukkuu jäädessään yksin."  "Koiran yksinolo." "Eroahdistus."

Nettikeskusteluja, muiden kokemuksia ja kirjoituksia. Sivu sivulta olin vain enemmän pihalla asiasta, kunnes jossain vaiheessa päädyin lukemaan johtajuusongelmasta ja siihen käytettävästä Jääkaudesta. Ensimmäisen kerran jaksoin lukea pitkän tekstin alusta loppuun asti ajatuksella, koska asiassa viitataan enemmänkin ihmisen "ongelmakäyttäytymiseen" kuin koiran, näin karkeasti ilmaistuna. Sen olen nimittäin oppinut koirien (ja yleensäkin eläinten) kanssa, että ongelmat lähtevät 99% ihmisestä eikä eläimestä. Lisäksi pystyin yliviivaamaan tekstistä useamman kohdan, jossa lueteltiin esimerkkejä koiran käyttäytymisestä kun se kokee olevansa johtaja. Koira ulvoo yksin ollessa.✓ Koira hyppii ja haukkuu sinua vasten kun tulet kotiin.✓ Koira seuraa sinua jatkuvasti sisätiloissa.✓ Koira vaatii sinulta huomiota mm. tökkimällä, raapimalla, tuomalla leluja.✓ Koira menee paniikkiin jo siitä kun huomaa sinun lähtevän ulos.✓ Olin löytänyt ongelman ytimen, mutta en ollut niinkään varma sen korjaamisesta jääkauden avulla, koska uskoin vahvasti kehotuksia kouluttajan puoleen kääntymisestä, mutta siihen meillä ei ollut mahdollisuutta täällä. Asialle oli kuitenkin tehtävä jotain, joten luin johtajuusongelmasta ja jääkaudesta kaiken mahdollisen, lainasin kirjastosta kirjoja, istuin tietokoneen ääressä useita tunteja, suunnittelin paljon etukäteen ja kyselin apuja. Päädyin lopulta tulokseen kokeilla jääkautta omin toimin, vaikka tiedostin riskit. 

Lyhyesti ja ytimekkäästi jääkausi tarkoittaa siis jaksoa, jolloin koiraa ei huomioida lainkaan. Ideana on tiputtaa koira johtajan paikalta ja näin helpottaa sen oloa. Suurin osa johtajan rooliin "päässeet" koirat kokevat suunnatonta stressiä ja painetta johtajana olemisesta ja tämän takia myös ongelmia alkaa esiintymään ajan kuluessa. En aijo ainakaan tässä postauksessa paneutua jääkauden toteuttamiseen sen tarkemmin, mutta se täytyy vielä mainita, että jääkausi ei itsessään korjaa mitään ongelmaa, vaan avaa kommunikoinnin koiran ja omistajan välille ja näin ongelmia on helpompi lähteä korjaamaan.

Miten me oikein ollaan päädytty tähän tilanteeseen? Ennen ongelmien ilmenemistä en ollut varmaan koskaan aijemmin miettinyt johtajuusasioita, ainakaan sen kummemmin. Tiesin kyllä, että ihmisen tulisi mm. syödä ennen koiraa ja kulkea ovista ensin, mutta en pitänyt näitä niin tärkeinä mitä ne ehkä oikeasti ovat. Onhan se tietysti kivan näköistä kun koira syö ja kulkee ovista vasta käskystä. Kyllä Neelakin tarvittaessa osaa ja joskus niitä noudatettiinkin. Kuuluin ehkä siihen, aika yleiseenkin, sakkiin, jotka ihmettelevät miksi koira tarvitsee johtajaa, miksei se voisi vain olla yksi perheenjäsen, jolla on samat oikeudet kuin ihmisilläkin. Yksinkertaista. Koira on koira, ei ihminen. Törmätessä johtajuuteen ja näihin pointteihin nyökyttelin vain päätäni, koska kaikki perusteltiin koiran luontaisen käyttäytymisen mukaan, josta olen päivä päivältä vain enemmän kiinnostunut eläinten kanssa työskennellessä. Ymmärsin johtajuuden tärkeyden ja sen, missä meillä oli mennyt vikaan. Vahvasti mieleen on jäänyt esimerkki siitä, kuinka jotkut leikkivät koiransa kanssa niin, että omistaja makaa koiransa kanssa lattialla tai jopa koiransa alla. Haha, tämähän on ollut Neelan pentuajoista asti meidän lempijuttuja. Aina naurettiin muiden kanssa miten ollaan Neelan kanssa niin samanlaisia, kun molemmat pyörii lattioita pitkin tai kuinka Neela hakee huomiota raapimalla vimmatusti jalkaa tai selkääni. Tämän esimerkin jälkeen ei enää tarvinnut hirveästi punniskella onko ongelma todella johtajuudessa. En ole ollut Neelalle tarpeeksi hyvä johtaja ja siksi koira on ottanut tämän suurta stressiä aiheuttavan roolin.

Aloitettiin ongelman ratkaiseminen kahden viikon jääkaudella, jonka jälkeen jatkettiin perushuomioimattomuutta. Perushuomioimattomuus ei ole jääkauden tapaan vain väliaikainen tila vaan siitä on tultava elämäntapa tai muuten ongelmat toistuvat suurella todennäköisyydellä. Niin kurjalta kuin perushuomioimattomuus kuulostaakin niin se ei todellakaan tarkoita, etteikö koiraa saisi enää huomioida tai sen kanssa ei saisi enää koskaan leikkiä. Kyllä saa, mutta tapoja vain muutetaan niin, että johtajuus säilyy ihmisellä. Jääkauden ensimmäisinä päivinä suorastaan pelästyin sitä, kuinka paljon Neela haki minun huomiota, kuinka se todella seurasi joka paikkaan ja kuinka se oli tottunut tekemään kaiken yhdessä. Ennen oltiin kotona jatkuvasti kylki kyljessä ja reagoin jokaiseen Neelan pyyntöön, mutta nyt yhtäkkiä sitä ei saanut huomioida enää ollenkaan. Huomionhaku jäi nopeasti pois ja koira vetäytyi koko ajan enemmän omiin oloihin. Jatkuva seuraaminen loppui siinä vaiheessa kun alettiin purkaamaan jääkautta ja mukaan tuli kiellot. Raahasin kevythäkin olohuoneeseen ja Neela alkoi viihtymään siellä paremmin kuin hyvin, ennen se ei viihtynyt siellä hetkeäkään. Kotiin tullessa ensimmäiset päivät meni siinä, että seisoin ensin eteisessä 10 minuuttia hiiren hiljaa, jonka jälkeen koira rauhottui ja pääsin sisälle, tosin sitten seisoin seuraavat 20 minuuttia naama seinään vasten koiran haukkuessa ja hyppiessä ympärilläni. Viikon jälkeen se jaksoi riehua korkeintaan 30 sekuntia, kunnes rauhottui omiin oloihinsa. Yksin jäädessä se jäi edelleen haukkumaan, mikä tuntui epäonnistumisella ja mietin mikä oli mennyt pieleen. Eräänä aamuna lähtiessäni ovesta ulos havahduinkin, ettei se jäänyt enää haukkumaan. Kämppä jäi hiiren hiljaiseksi. 

Kuulostaa ehkä siltä, että saatiin kaikki ongelmat pois jääkauden avulla, mutta ei. Kuten aijemmin mainitsin, jääkausi ei itsessään korjaa mitään ongelmaa, vaan avaa kommunikoinnin koiran ja omistajan välille ja näin ongelmia on helpompi lähteä korjaamaan. Ehdottomasti parempaan päin ollaan menossa, mutta edelleen välillä Neela jää haukkumaan minun lähtiessäni, riehaantuu liikaa minun tullessa kotiin ja hakee huomiota milloin mitenkin, mutta kaikki tämä on vähäentynyt huomattavasti ja nyt niihin osataan puuttua. Paljon on vielä tehtävää, mutta uskon ja jaksan toivoa, että tästä vielä hyvä tulee! Koulun tuomat muutokset arkeen tietysti kauhistuttavat jo etukäteen, esimerkiksi ensi kuussa Neela joutuu Kotkaan reilu viikoksi hoitoon koulun hoitolaviikon takia, mutta eiköhän niistäkin selvitä pienten järjestelyjen jälkeen.