Ärräpäät lentelee

Jokainen koiranpennun omistaja tietää, ettei pennut ole vain söpöjä ja pieniä karvapalleroita, jotka syövät ja nukkuvat usein. Yleensä ulkopuolisillekkin kerrotaan vain ne hyvät ja hauskat hetket ja saatetaan unohtaa kaikki "negatiivinen" omasta pallerosta. Itsekkin tulee usein ylistettyä Neelan rohkeutta ja reippautta eikä mainittua niitä omien ärräpäiden syitä. Blogiinkin tulee useimmiten kirjoitettua kuinka hieno koira oli tänään sen siasta, että kirjottaisi kuinka rasittava pentu oikeasti oli. Pennun omistajat, kuulostaako tutulta?

Yritin muistella Mellin pentuaikaa ja nimenomaan niitä ärsyttäviä hetkiä niilta ajoin. Mitä muistan? Melli oppi todella nopeasti sisäsiistiksi, se oppi nopeasti uutta ja sen kanssa oli kivaa viettää kaikki päivät äidin ollessa töissä ja isosiskon pyöriessä tallilla. Kuulostaapas negatiiviselta. Miksi äiti sitten kertoi Neelan ansiosta tulleiden ensimmisten ärräpäiden jälkeen kuinka olin uhonut Mellin pentuaikana, etten halua enää ikinä pentu meille? Tässä tulee hyvin esille, että ne hyvät muistot jäävät todellakin paremmin mieleen kuin huonot.

Vaikka hyvistä hetkistä on aina kivempi kertoa, haluan kuitenkin muistaa millaista se pentuaika voi pahimmillaankin olla. Joten mistä ne päivittäiset ärräpäät johtuu? Pakko mainita, että yleensä mulla on aika hyvät hermot enkä todellakaan ota asioita vakavasti kävi sitten oikeastaan mitä vain. Tässä vaiheessa äiti ja isosisko saattaisivat nauraa huutonaurua, mutta oikeasti, on mua paljon heikkohermoisiampiakin ihmisiä, jotka pimahtavat koiran syödessä kaukosäätimen tai muuta vastaavaa. Myönnettäköön, ehkä juuri sillä hetkellä kun jotain odottamattoman ikävää tapahtuu saattaa aika helposti lentää muutama ärräpää, mutta pian osaan nauraa asialle ja tämän takia ehkä ne ikävät hetket Mellinkin pentuajasta on unohtuneet sillä ne ovat muuttuneet nopeasti "hauskoiksi". Eniten niitä ärräpäitä tulee kuitenkin väsyneenä.

Eniten ärräpäitä ja huokauksia lentää ehkä sisäsiisteyden, ainaisen ylienergisyyden/riehumisen ja huolen takia. Eihän Neelan ikäisen pennun todellakaan tarvitse osata tuossa iässä olla vielä sisäsiisti, mutta Mellistä mulle on jäänyt niin vahva kuva siitä miten nopeasti se oppi sisäsiistiksi ja jätöksiä siivotessa mulle tulee usein yökkörefleksi, joten eihän se koskaa kivaa ole. Ensimmäisinä viikkoina varsinkin se heti ulkoa tulemisen jälkeiset pissat matolle taikka juuri ehjän sukkaparin löytymisen jälkeen astuminen siihen lätäkköön tuottaa usein ärräpäitä, vaikka sitä ei saisi huomioida, jonka jälkeen tulee ne oman epäonnistumisen tuomat ärräpäät.

Ainaisesta ylienergisyydestä sen verran valitettavaa, kuinka se on todellakin ainaista. Tälläkin hetkellä koirat ja kissa nukkuvat sikeästi yhdessä kasassa ja vain Mellin kuorsaus kuuluu. Osataan meillä siis rauhoittuakin, mutta oikeesti vasta sen hurjan shown jälkeen. Aamulla taas mentiin tavarat lentäen, kakara haukkuen ja Melli muristen ympäri taloa. Lapsi on terve kun se leikkii, mutta sairas omistajan ärräpäät lentää kun se ei osaa lopettaa.. Ei mua niiden riehuminen haittaa pihalla taikka sisälläkään, mutta kun ne ajoittautuvat aina aikaiseen aamun, jolloin kaikki on väsyneitä tai yrittää vielä nukkua tai iltaan kun olisi jo aika rauhoittua. Vielä kun joukossa on räksyttävä paimen, suuri virtahepo, joka ei meinaa mahtua mistään ilman, että huonekalut liikkuu ja hullu kissa joka liukuu pöytiä pitkin tavarat lentäen.

Kolmas eniten ärräpäitä tuottava aihe on huoli. Pentu ei syö kunnolla moneen päivään tai se ontuu. Alussa Neela söi todella huonosti, mutta onneksi nyt ruoka maistuu jo hyvin! Nepsu on myös mahdottoman kova menemään ja hyppimään joka paikkaan ja myös joka paikasta ales. Välillä terassilla riehuessa on jäänyt tikku anturaan ja välillä tassut tärähtää maahan sillä voimalla että pentu inahtaa. Mulle tulee heti kamala paniikki murtuko sen tassu, pitääkö se nyt amputoida, sillä on varmaan selkä tai lonkat **skana, koska kyse on pienestä herkkäluisesta pennusta ja varsinkin sheltit on niin "hentosia", että saa aina varoa ja kauhistella. Mitää pahempaa ei koskaan ole kuitenkaan sattunut (koputtaa puuta) mutta sitä vaan huolestuu heti kun Mellin kanssa on tottunut, ettei pienestä inahdeta. Silloinkin ärräpäät lentää, kun aina pitää mennä niin kovaa ja pelotella sohvan selkänojan päällä huojuen, ihan kun tuo pentu lällättelis sieltä että "lälläslää mä saatan kohta täältä hypätä jos et äkkiä tuu nappaamaan mua, juoksejuokse".

Sinäänsä saan olla onnellinen, ettei meillä muut kuin kissa ole osoittautuneet koskaan tuhontekijöiksi. Melli taisi yhden ratsastuskypärän pistää palasiksi ja jotain pientä pureskella, mutta sohvat ja huonekalut ovat jääneet rauhaan. Tähän asti Neelan kanssa ollaan menty samoilla linjoilla, vain jotain pientä ollaan pureskeltu. Toivottavasti jatkossakin jätetään isommat tuhot tekemättä.

Neelan tuhot alle 4kk vanhana:

 Siilistä tehtiin naku, yrttit tunnistaa ilman nimiäkin ja tänä aamuna hengari kärsi kun kukaan ei kerennyt leikkimään.